Aloitin jo kertaalleen aikaisemmin päivällä. Olin kirjoittanut pitkät tarinat, jotka pääasiassa käsittelivät eilen ostamiani annaaleja ja niistä löytämiäni sananparsia. Ehdin jo lähettää Kaisalle pari näytteeksi, ikään kuin päivän piristykseksi. Lukekaapa miksi.

En tähän hätään löytänyt sananparsia, sillä ostamiani kirjasia oli neljä tai viisi kappaletta. Jossain niistä on sivullinen mukavia sanontoja, joten palaan asiaan myöhemmin.  Heh, siitä siis otsikon kummaaminen. Tunnen jonkun, joka ei poista kumilla taikka kumita, vaan nimenomaan "kummaa". Kummaa, kummaa, en vain muista kuka. 

Meillä on harrastettu tänäänkin lukemista. Mies luki ja referoi humoristiseksi mainostettua kirjaa, minä perehdyin vanhan hautausmaan salaisuuksiin. Tekisi mieleni haukkua tämä miehen lukema kirja oikein juurta jaksaen, mutta kun minulla ei ole hinkua tulla syytetyksi kunnianloukkauksesta, niin olkoon tarkemmat tuntomerkit kertomatta. Sen voin kyllä taata, etteivät enempää kirjailija kuin henkilökään, jonka edesottamuksista kirja on raapaistu kasaan, esiinny täällä Blogistaniassa. Ainakaan niin huonoa tekstiä ei täällä kukaan laskisi näppiksestään. Kirja ei ole maailmankirjallisuuden tulevia merkkiteoksia, mutta niin vain senkin värkkäämiseen oli myönnetty apurahaa. Sitä ihmettelen kaikkein eniten. Olen käsittänyt, että anojia on paljon enemmän kuin myönnettäviä kulttuuriapurahoja.

Olen tosikko, kun en ymmärrä alapäänjuttuja, ryyppäämistä ja rälläämistä veijaritarinaksikaan. Yhtä totinen torvensoittaja on mieheni, joka yritti tänään kahlata kirjaa loppuun. Hänkään ei keksinyt siinä mitään vitsikästä.