Tämä iltapäivä meni melkein kokonaan permanentissa. Hyvä kun sainkin sen tilattua, sillä kampaaja kertoi pitävänsä kahden viikon loman pikapuoliin ja kun on yksinyrittäjä, on kauppakin kiinni. Edellisen permanentin viimeinenkin kutri oli ajat sitten suoristunut ja tukka muistutti muutenkin tukevaa karvalakkia. Vaikka selvää tarvetta hiushuoltoon on ollut pitkään, niin tässä on ollut muutakin mietittävää.

Kun katselin eilen suortuviani peilistä, niin pakko oli myöntää: harmaata on entistä enemmän. On tässä vielä matkaa ihan oikeasti harmaaseen päähän, mutta on jännä nähdä, millaiseksi päänuppi muuttuu.

Toinen huolto-operaatio on torstaina: hammasremontti. Hyvä niin, sillä hajonneen paikan jättämään koloon kertyy joka aterialla jotain, leivästä joku jyvänkappale, lihasta muutama säie ja niin edelleen.

On tässä käsitöitäkin tehty. Kesähousujen vetoketju oli ratkennut ja harva käsityö inhottaa minua yhtä paljon kuin vetoketjun vaihtaminen. Ratkaisin asian näin:

Eipä ratkea enää!

Pesin pari päivää sitten muutaman vauvannutun valmiiksi Etiopian lastensairaalaan lähtöä varten, mutta sitten innostuin vielä aloittamaan uuttakin nuttua, kun lankaa on. Kutominen on nyt hyvää terapiaa, kun lukeminenkin tahtoo katketa muutaman rivin jälkeen.

Isä on ollut sairaalassa kotilomia lukuunottamatta kaksi viikkoa ja tällä kierroksella lauantaista lähtien. Tänään hän oli ollut virkeämpikin, kertoi velimies. Käymme huomenna katsomassa, mutta edelleen pidän kännykkää kaiken aikaa mukanani, myös yöllä sängyn vieressä. Enkelivartiolle riittää hommia.

Äiti-poloinen, voi voi. Voimme vain toivoa, että hänen on hyvä olla omassa maailmassaan muistelemassa eri elämänvaiheitaan. Pojat hän muistaa, mutta sekoittaa varmaan heidät ja isän keskenään. Meitä tyttäriä ei ilmeisesti ole olemassakaan tai veljeni hienotunteisuuttaan ei kerro lausunnoista. Samoin ei taida olla lapsenlapsiakaan. Mutta eihän sitä nyt nuorella tytöllä lapsenlapsia ole.

Systeri oli ottanut tukevan asennon tuolissaan ja soittanut neuvontapuhelun veljelle. Veli totesi happamana, että kun hän ei muutenkaan ole kovin hyvä tottelemaan, niin erityisesti nyt ei kaipaa toimintaohjeita matkan päästä.

Äidistä pidetään huolta ja hän saa kotona kaiken tarvitsemansa perushoidon: lääkkeet, riittävästi ravitsevaa juomaa ja oikeaa ruokaakin jos suostuisi syömään. Ympäristö on tuttu ja periaatteessa turvallinen. Tosin hän ei itseään miellä kotinsa asukkaaksi, mutta ei hän enää kaipaa virikeaskartelua tai laululeikkejä. Lisäarvoa ei tule siitä, että vieras ihminen käy annostelemassa lääkkeitä dosettiin. On kokonaan toinen asia, jos uusi päivä tuo uusia ongelmia, karkaamista tai sen sellaista.