"Hyvää, hyvää iltaa,

sanon sulle, kulta,

tulin sua vieläkin tervehtimään.

Sinisiä silmiä,

punaisia poskia,

teki minun mieleni näkemään.

 

Vaikka minä saisin

manttaalin maata

ja periä koko maailman tavaran,

sinä olet ainoa

auringon alla

jota minä sydämestän´rakastan.

 

Vaikka minä vaeltaisin

ympäri maata

ja asuisin valtameren takana,

sinä olet ainoa,

jota minä toivon

ja koskaan en sua unhoita."

 

Minun vanhemmillani on huomenna hääpäivä. Heidät vihittiin 62 vuotta sitten sulhasen kotipihalla, kukkivan sireenipensaan juurella. Vuotta myöhemmin sama kirkkoherra sitten kastoi esikoisen, minut, ja kahta vuotta myöhemmin sisarussarjan seuraavan. Vielä kolmannenkin hän ehti kastaa ennen eläkkeelle jäämistään. Ja miten minusta tuntuu, että hän saattoi kastaa jo isänkin?

Huomista hääpäivää ei juhlita suurilla juhlamenoilla eikä edes kotona, vaan samassa sairaalassa, josta tämä sulhanen toissa päivänä kotiutui. Morsian kiidätettiin sinne lähes saman tien. Huomenna veljeni vie isän tervehtimään äitiä, mutta ei ole meidän asiamme muuten häiritä sitä hetkeä.

Kuusikymmentä ja vielä kaksi vuotta päälle - se tuntuu äärettömän pitkältä ajalta. Vaikka haikeus ja suru ovat nyt koko ajan läsnä, on huominen heidän hääpäiväjuhlansa, oli se sitten ankeassa sairaalahuoneessa tai missä tahansa, pian ehkä taivaassa.

--- Itse emme oleta ehtivämme viettää edes hopeahääpäivää mieheni kanssa, tai no on se juuri ja juuri mahdollista. Mies olisi silloin saman ikäinen kuin isäni nyt.